Markkinaorientaatiota halki sektorien

Oli kyse sitten taloudesta tai politiikasta, koettelevat maailman myrskyt pientä Suomen kansaa lähestulkoon vähän väliä. Kohtalon iskujen vastapainoksi onni olisikin tervetullutta itse kullekin. Siihen varmaan myös jokainen kunta- ja aluevaaliehdokas omalla tavallaan pyrkii, hyvä niin.

Länsi- ja etelänaapuriemme alati kukoistaessa tuntuu varsin surulliselta, että Suomi rypee nollakasvun ikeessä jo toista vuosikymmentä. Vaikka maallamme oli aikoinaan malttia vaurastua, maltti tuskin enää riittää. Siksi tarvitaan jotain muuta - ehkä myös jotain uutta!

Kun opinnäytetyön kirjoittamisesta tuli aikoinaan ajankohtaista, koin vahvaa eetosta tarkastella jotakin yhteiskunnallisesti merkittävää eritoten koko kansantaloudemme kannalta. Niinpä päätin perehtyä asiakaslähtöisyyteen.

Käytännössä asiakkaan etu onkin usein niin palveluntarjoajan kuin myös koko yhteiskunnan etu. Tämä kuitenkin edellyttää toimenpiteitä: oli kyse sitten yrityksestä, yhdistyksestä tai julkisyhteisöstä, on kaikkien osapuolten puhallettava yhteen hiileen tämän tärkeän päämäärän saavuttamiseksi vaikkei suoraa asiakasrajapintaa olisikaan. Laajemmassa kuvassa asiakaslähtöisyyden lisäksi tärkeää olisi ottaa huomioon myös sidosryhmät yleensäkin puhumattakaan sisäisten toimintojen saumattomasta yhteistyöstä, mitä markkinaorientaatioksikin voidaan luonnehtia.

Kansantaloutemme tasolla ongelma onkin perinteisesti ollut, ettei markkinointia hallita tarpeeksi kokonaisvaltaisesti, minkä vuoksi innovaatiot eivät lunasta täyttä potentiaaliaan eikä vienti vedä. Vastaava ilmiö lienee ollut havaittavissa myös esimerkiksi julkisissa it-hankinnoissa: viranomainen ei osaa sanoittaa haluamaansa siten, että koodari koodaisi juuri sellaisen ohjelman kuin tarvitaan, vaikka osaamisesta ei puutetta olisi.

Kuntien yhteydessä voidaan puhua myös asukaslähtöisyydestä. Monet bisneksen periaatteet pätevätkin loistavasti myös politiikkaan, kunhan oikein sovelletaan!

Mielestäni sekä vaaleilla valitun luottamushenkilön että viranhaltijan tärkein tehtävä on olla kansan palvelija. Merkittävä ero tosin piilee siinä, että luottamushenkilöstä päästään tarvittaessa eroon, mikäli palvelu ei miellytä. Viranhaltijoihin tämä ei valitettavasti niin vaan päde.

Valitkaamme siis maamme valtuustoihin sellaisia kaukokatseisia päättäjiä, jotka haluavat kehittää asukaslähtöisyyttä kautta linjan, oli kyse sitten yksityishenkilöistä, yhteisöistä tai yrityksistä, joista ainoastaan jälkimmäisissä syntyy kestävää kasvua. Siksi yrityksiäkin olisi kohdeltava mahdollisimman hyvin, jotta elintasomme nousisi ja työttömille saataisiin työtä.

Valheessa elämisestä kohti kestäviä ratkaisuja

Nykyiset julkiset palvelut on mitoitettu aikana, jolloin maamme oli paljon vauraampi kuin nykyään. Siksi suhtaudun myönteisesti sellaisiin rakenteellisiin uudistuksiin, joita jo viimeiset parikymmentä vuotta ollaan peräänkuulutettu.

Tähän joku saattaisi kuitata, että onhan maamme vauraampi kuin vaikkapa vuosituhannen vaihteessa viime vuosisadasta puhumattakaan, mikä pitää toki paikkansa mikäli asiaa tarkastellaan kokonaistuotannon arvolla mitattuna. Pointti onkin siinä, että asiaa voidaan tarkastella myös suhteellisesti: vallitseeko taloudellinen tasapaino vai eletäänkö jatkuvasti velaksi eli valheessa kun julkisia palveluja ei ole sopeutettu kestävälle tasolle. Jälkimmäinen siirtää ongelmia nuorten harteille tulevaisuuteen kun syömävelan maksun aika koittaa.

Pidemmän päälle myös hyvinä aikoina pitäisi kestävyyttä ylläpitää etupainotteisesti, mikä ei ole täysin ennenkuulumatonta: vuosituhannen vaihteessa valtiovarainministeri Sauli Niinistö huolehti julkisen talouden tasapainosta pääministeri Paavo Lipposen keskittyessä kehittämään kansainväisiä suhteita sekä sisämarkkinoita Euroopassa. Näin myös kasvun ajurit otettiin huomioon.

Tänä päivänä asioiden ollessa toisin olisi tervehenkistä keskittyä perusasioihin. Vain selkeimmät ydintehtävänsä vahvasti toteuttava kunta voikin turvata tulevaisuutensa edes pitkällä aikavälillä. Tämä kuitenkin edellyttää pidättäytymistä pikavoittojen tavoittelusta, koska oikotietä onneen ei ole. Sen tiesivät jo muinaiset roomalaiset, jotka eivät rakentaneet kotikaupunkiaan päivässä.

Käytännössä kaiken maailman hallintohimmelien rönsyjä on karsittava. Samalla on keskityttävä työpaikkoja kestävästi synnyttävän yritysmyönteisyyden kaltaisiin kasvun ajureihin sekä kuntien tärkeimpiin tehtäviin. Koulutus voidaan laskea molempiin jälkimmäisiin.

Valtion velkaantumista hillittävä juridisin keinoin

Taakse ovat jääneet ajat, jolloin valtiontalous oli kestävällä pohjalla. Ajat, jolloin politiikan kiistakysymykset koskivat lähinnä sitä, minne valtiontalouden ylijäämä eli "jakovara" jaetaan. Sittemmin vuodesta toiseen on jaettu vain leipomatonta kakkua, jota velkarahaksikin kutsutaan. Talouskasvun hiivuttua lähes olemattomalle tasolle ei julkisen talouden kestävyydestä ei ole ollut tietoakaan, ja tälläkin erää vasta useiden vuosien kuluttua jos silloinkaan.

Valtion budjetin jatkuvat alijäämät johtuvat massiivisesta syömävelasta, mikä merkitsee käytännössä valheessa elämistä: pysyvät julkiset menot ovat aivan liian korkeat siihen nähden, minkälaiset kansantaloutemme todelliset edellytykset olisivat.

Taloustieteilijä John Maynard Keynes muistetaan nimeään kantavasta talouspolitiikasta, joka perustuu suhdannevaihtelujen tasapainottamiseen: keynesiläisessä ideaalitilanteessa nousukausina kertyvällä ylijäämällä katetaan laskusuhdanteissa kertyvä alijäämä eli valtionvelka, jolloin tuotanto- ja hyvinvointitappiot on mahdollista minimoida valtiontalouden vakavaraisuudesta tinkimättä. Kansantalouden kokonaiskuvassa tämä siis tarkoittaa sitä, että julkisia menoja velkarahalla kasvattaen luodaan kysyntää, jonka kerrannaisvaikutuksilla pyritään supistunut kokonaistuotanto palauttamaan takaisin kasvu-uralle eli taloutta elvytetään.

Keynesiläinen talouspolitiikka on toki hauska idea sinänsä, mutta todistetusti liian hyvää ollakseen totta: valitettavasti pitkän aikavälin velkaantuminen ympäri maailman on pikemminkin sääntö kuin poikkeus: kun kaukokatseinen aikaperspektiivi loistaa poissaolollaan kansakuntien kollektiivisesta tietoisuudesta, eivät äänestäjien kostoa vaaliuurnilla pelkäävät päättäjät uskalla useinkaan tehdä niitä pitkän aikavälin kokonaisedun kannalta tärkeimpiä ratkaisuja, jotka monien kansalaisten silmissä sattuvat lyhyellä aikavälillä olemaan epämiellyttäviä. EU-vaikuttaja Jean Claude Junckerin muistetaankin todenneen, että ”Me kaikki tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme sitä, kuinka tulisimme sen jälkeen valituksi uudelleen”. Tämä Junckerin kiroukseksikin luonnehdittu ilmiö muistetaan erityisesti saksalaisten sosiaalidemokraattien toimeenpanemista Hartz-uudistuksista, jotka muistuttavat paljolti Petteri Orpon oikeistohallituksen nykyisiä tavoitteita. Vaikka Hartz-uudistusten vaikutukset osoittautuivat pidemmän päälle myönteisiksi, menetti SPD-puolue merkittävästi kannatustaan pitkäksi aikaa. Aika näyttää, millaista aikaperspektiiviä Suomen kansa tulee vaaliuurnilla osoittamaan. Parhaassa tapauksessa maamme hallituksen tavoittelemat uudistukset menevät läpi tuoden suotuisia vaikutuksia reaalitalouteen jo mahdollisimman varhain, jolloin Junckerin kirous kenties jätettäisiin langettamatta.

Pidemmän päälle piilee kuitenkin riski, että jotkut selkärangattomat opportunistit ym. lyhytnäköiset törsäilijät pääsevät vallankahvaan. Siksi velkaantumisen hillitseminen edellyttää nykyistä järeämpiä toimenpiteitä: Talouspolitiikka tarvitsee lisää juridiikkaa! Käytännössä tämä merkitsisi valtion velkakaton säätämistä lailla. Ja jotta jatkuvat fiskaaliset harjakaiset eivät Yhdysvaltain elkein lopputulemaksi muodostuisi, olisi velkakaton nostolta edellytettävä poikkeuslain säätämisjärjestystä, jolloin velkakaton nostaminen edellyttäisi eduskunnan selkeää määräenemmistöä.

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 2.3.2024

Talouspolitiikan kritiikki perustuu katteettomiin oletuksiin

Oppositio ilkkuu hallituksen kaavailemia uudistuksia. Parlamentarismin hengessä tämä on toki luonnollista, ja oppositiolla on siihen täysi oikeus perustelujen puutteellisuudesta huolimatta.

Vasemmisto valittaa sekä leikkaamisesta että velkaantumisesta, mutta hetki sitten taisi Rinteen–Marinin ”kansanrintama” velkaantumisesta viis veisata. Koronapandemia ja Ukrainan konflikti eivät riitä perusteiksi, sillä niiden nojalla mikä tahansa hallitus kokoonpanostaan riippumatta olisi ottanut velkaa lisää. Silti velkaannuttiin kriiseistäkin riippumatta: jo ensimmäinen budjetti oli reilusti alijäämäinen, vaikka kriiseistä ei vielä ollut tietoakaan.

Teoriassa nykyinen hallitus voisi ottaa vähemmän velkaa, mutta se olisi vielä enemmän pois hyvinvointiyhteiskunnan kulmakivistä, tulonsiirroista ja hyvinvointipalveluista. Ja mitä tulee veronkevennyksiin, verorasite on jo pitkään ollut aivan liian raskas, mikä sekin on jo ollut omiaan köyhdyttämään kansakuntaamme entisestään.

Solidaarisuusveron lakkauttaminen onkin pidemmän päälle kaikkien etu ja parhaassa tapauksessa houkuttelee työperäistä maahanmuuttoa IT-alan kaltaisille korkean tuottavuuden toimialoille paikkaamaan valtavaa työvoimapulaa, jota omasta takaa ei selvästikään saada paikattua. Työllisyysasteen kasvaessa myös verokertymän kasvulle luodaan uusia edellytyksiä.

Kannattaako maamme houkuttelevuutta heikentää riistoverotuksella saati härskillä sääntelyllä?

Työmarkkinasääntelyn uudistukset on monissa Suomen verrokkimaissa jo tehty, jos niitä ylipäänsä on tarvinnut tehdä. Väitetään, että köyhiä kyykytettäisiin porrastamalla ansiosidonnaista. Siihen auttaa, että töiden välissä töitä kannattaa hakea heti. Tilastojen valossa työttömien työnhakijoiden työllistyminen on ollut omiaan kasvamaan viime hetkellä ennen ansiosidonnaisen työttömyysturvan loppumista. Ilmaisiin lomiin ei Suomessa ole varaa.

On sinänsä ymmärrettävää, että veronkevennykset julkisia menoja samaan aikaan supistaen tuntuvat joidenkuiden mielestä epäreilulta kiusanteolta. Taloudellinen menestys vaatii kuitenkin tulojen kasvattamista sekä toisaalta kulujen supistamista samoin kuin yrityksessä tai kotitaloudessa. Työhön, yrittäjyyteen, omistamiseen ja investointeihin kannustaminen kasvattaa parhaiten vaurautta, josta rahaa saadaan esimerkiksi hyvinvointipalveluihin.

Kansantalouden kestävyyden vahvistaminen onkin kaikin puolin kestävämpi keino kuin velkaantuminen ja verotus: Korkea verotus passivoi ja lisävelka nostaa korkojen osuutta julkisista menoista, mikä on aina pois jostakin tärkeästä. Lisäksi kansantalouden vaihtotase olisi hyvä saada plussalle eli investointeja kotimaahan ja vienti vetämään.

Edellä mainituin keinoin voidaan pyrkiä turvaamaan edes jonkinlainen hyvinvointiyhteiskunta myös tulevaisuudessa. Modernissa maailmantaloudessa hyvinvointivaltio ilman kilpailukykyä, vahvaa huoltosuhdetta ja korkeaa työllisyysastetta ei toimi eikä ennenkään ole pidemmän päälle toiminut.

Talouspolitiikka kreikkalaisittain eli ylimitoitetun julkisen talouden tekohengittäminen velkarahalla on hölmöläisten hommaa. Kreikan törsäily tosin pistettiin Euroopan rahaliiton toimesta kuriin. Tällä hetkellä Kreikan kansantalous kasvaa ja valtionvelka laskee.

Järkevät uudistukset kannattaa kuitenkin tehdä oma-aloitteisesti ilman Brysselin kamreerien väliintuloa. Parhaassa tapauksessa hallituksen harjoittamasta talouspolitiikasta hyötyy pidemmän päälle jokainen.

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 15.1.2024

Suomen kansa ansaitsee anniskelureformin

Suomalainen alkoholikulttuuri on viime vuosina kehittynyt erinomaiseen suuntaan. Humalahakuisuus onkin eritoten maamme nuorison keskuudessa vähentynyt radikaalisti tervehenkisen ajanvietteen hyväksi.

Tätä trendiä olisi valtiovallan ehdottomasti tuettava uudella anniskelureformilla: ravintola-alan härskiä sääntelyä tulisikin ehdottomasti purkaa puhumattakaan kohtuuttoman korkeista ravintola-alkoholin verokannoista. Ravintoloiden anniskeluveroa tulee laskea! Tämä voitaisiin rahoittaa sekä veronkevennysten dynaamisilla vaikutuksilla että alkoholin vähittäismyynnin veronkorotuksilla.

Vähittäismyyntiin kannattaisi sisällyttää myös alkoholin etämyynti. Se siis sallittaisiin, mutta sille säädettävä verokanta ei vetäisi vertoja ravintola-alkoholille, jonka verokanta puolestaan laskettaisiin mahdollisimman matalalle tasolle. Näin kuluttajia kannustettaisiin edullisen ravintola-anniskelun pariin houkutteleviin, turvallisiin ja tervehenkisiin olosuhteisiin salakapakoiden ja kotiolojen sijaan.

Ravintola-anniskelun verokannan reipas kevennys laskisi hintoja, jolloin kasvava kulutuskysyntä olisi omiaan laajentamaan tarjontaa: erilaisia loungeja, krouveja, bistroja, diskoja ynnä muita ravintoloita voisi syntyä nykyistä enemmän maamme kaupunkien kortteleihin suuren maailman elkein. Tämä puolestaan takaisi maamme alkoholikulttuurin suotuisalle kehitykselle mitä erinomaisimmat lähtökohdat.

Anniskelureformi voisi myös olla omiaan eliminoimaan alkoholihaittoja: ravintoloiden ovilta käännytettyjen ongelmakäyttäjien suhteellinen ostovoima vähittäis- ja etämyynnin puolella voisi verokantojen korotuksen myötä laskea, jolloin kyseiseen segmenttiin kohdistuva tarjonnan supistaminen tehostaisi kohtuullisen alkoholinkäytön lähtökohtia. Toisaalta ravintola-alkoholin huokeammalle verokannalle olisi olemassa kestävä rahoituspohja. Ja mikä parasta, kuluttajat saisivat yleisesti ottaen lisää valinnanvaraa tarjonnassa piilevän potentiaalin päästyä kunnolla kukoistamaan.

Kulkutaudin takia suuresti kärsinyt ravintola-ala kaipaa kohennusta. Toisaalta suomalaisessa alkoholikulttuurissa on kehittymisen mahdollisuuksia, jotka olisi syytä lunastaa oitis olosuhteiden normalisoitumisen myötä. Kaikkein eniten piristystä ankeiden aikojen päätyttyä tarvitsevat kuitenkin kuluttajat eli tavalliset ihmiset.

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 16.6.2021

Taloustieteen lainalaisuudet huomioon verotuksessa

Näinä aikoina on maahamme muodostumassa uusi hallitus. Tunnustelujen pohjalta alkaneissa neuvotteluissa ovat prosessikaaviot vaihtuneet ilmiöpohjaisiin työryhmiin. Pandoran lippaiden auettua toivomuskaivo pursuaa yli äyräiden.

Näiden vaalipuheiden pohjalta luvattujen, sinänsä hyväntahtoisten tavoitteiden toteutuminen olisi toki toivottavaa. Vaan onko se todella mahdollista? Velkaantumisen kiihdyttäminen olisi teoriassa helppoa Euroopan rahaliiton rajoituksia rikkoen. Kyseisen instituution asettamat tiukat kriteerit tosin edellyttävät tiukkaa taloudenpitoa. Mikäli julkisen talouden tasapaino julkisia menoja priorisoiden tai menoleikkauksia vältellen ei tule kyseeseen, jäljelle jää veroasteiden viilaaminen.

Verotusta koskevasta julkisesta keskustelusta ei kuitenkaan ole ollut havaittavissa järin analyyttista otetta: harvemmin sitä kuuleekaan puhuttavan taloustieteessä varsin olennaisesta ilmiöstä, joustosta.

Joustoja on olemassa monenlaisia, joille yhteistä on hinnan, tulon, tai muun vastaavan muuttujan muutos suhteessa kysynnän tai tarjonnan muutokseen. Näiden lukujen osamäärän perusteella voidaan sitten päätellä, kasvattavatko vai pienentävätkö kyseiset muutokset saavutettavaa rahamäärää, tässä tapauksessa tietenkin valtion verokertymää.

                                       

Arvonlisäveroja säädettäessä olisi tärkeää ennakoida kysynnän hintajouston arvo. Tällöin verojen keventämisestä mahdollisesti seuraava kulutuksen kasvu saattaisi nostaa verotuloja: sekä kuluttajien ostovoima että valtion verokertymä kasvaisivat.

Tuloverojen saralla keskeinen jousto on sen sijaan kysynnän tulojousto: tuloveroja keventämällä kysyntä saattaisi kasvaa verokertymän supistumatta, kun kulutuskysyntä kasvaisi palkansaajien ostovoiman kohennuttua.

Mainittakoon vielä kysynnän ristijousto: saastuttavia hyödykkeitä verottamalla kulutusta voidaan ohjata ekologisempiin vaihtoehtoihin jälkimmäisten veroja laskemalla. Kepin ja porkkanan kombinaatio päteekin erityisesti energiaan ja liikenteeseen. Kysynnän ristijoustoa voidaan soveltaa myös erilaisiin vienti- ja tuontihyödykkeisiin, joista konkreettisena esimerkkinä mainittakoon alkoholivero: kun suomalaisten kuluttajien alkoholin kysyntä oletetaan lyhyellä aikavälillä vakioksi, kannattaisi pyrkiä pitämään verotulot kotimassa Baltian maiden sijaan. Virossahan vastikään alkoholiveroa korotettiin, minkä seurauksena verokertymä merkittävästi supistui. Nämä Latviaan liuenneet potentiaaliset verovarat ovat olleet Viron valtiontalouden tappio.

Toinen konkreettinen esimerkki on Suomen yritysveron alennus muutamalla prosenttiyksiköllä: vastoin vastustajien visioimia kauhukuvia on yritysverokertymä kasvanut verokannan alennuksen ansiosta (eikä suinkaan siitä huolimatta).

Näillä näkymin kaikki merkit viittaavat siihen, että maamme talouspoliittinen linja painottuu julkiseen kysyntään yksityisen sektorin kustannuksella. Kukaan tuskin kuitenkaan kiistää, että koulutukseen ja hyvinvointiin panostaminen ovat ilman muuta tärkeitä tavoitteita, eriarvoistumisen torjumisesta puhumattakaan. Näiden tavoitteiden toteutuminen edellyttää kuitenkin julkisten tulojen lisäyksiä. Edellä mainituista syistä veronkorotukset eivät välttämättä ole absoluuttinen ratkaisu. Valtion velkaantumisen kiihdyttäminenkään ei voi tulla loputtomiin kyseeseen ilman Etelä-Euroopan maiden kanssa jaettua kammottavaa kohtaloa. Kaltaiseni valistunut kansalainen penääkin hallituksen taloudellisilta raameilta seikkaperäistä järkeilyä talouspolitiikan arviointineuvoston lausuntoa innolla odottaen; kaukokatseisuus kunniaan, yhteiskunnan pitkän aikavälin kokonaisetu ratkaiskoon!

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 30.5.2019

Maksajat vaikuttamaan verojensa käyttämiseen

Maamme hallitus sai hiljattain budjettiriihensä päätökseen. Kuten arvata saattoi, riihessä tehdyt päätökset jakoivat mielipiteitä. Minun mielestäni finanssipolitiikka kaipaisi täysin uudenlaisia käytäntöjä.

Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Yksi tosiasia on se, että Suomi on verohelvetti. Kokonaisveroasteemme onkin yksi maailman korkeimpia. Veronalennusten toteuttaminen on kuitenkin vaikeaa, koska julkisia menoja ei uskalleta leikata vaikka valtion talousarviossa potentiaalisia vaihtoehtoja yllin kyllin riittäisi. Veronalennusten rahoittaminen valtionvelalla ei puolestaan olisi järkevää. On kuitenkin olemassa keino, jonka avulla valtiovalta voisi kohdella maamme ahkeria veronmaksajia paremmin (tai ainakin vähemmän huonosti).

Kyseinen keino olisi ottaa käyttöön "x-vero-osuus". Nimitys tulee siitä, että jokainen kansalainen saisi kohdistaa maksamistaan ansiotuloveroista x prosenttia haluamaansa käyttökohteeseen: kulttuuriin, infrastruktuuriin, maanpuolustukseen, nuorisopsykiatriaan, varhaiskasvatukseen, sisäiseen turvallisuuteen tai johonkin muuhun valtion talousarvion osa-alueeseen. X-vero-osuus olisikin erinomainen keino edistää suoraa demokratiaa, vieläpä kenties mitä parhaimmalla mahdollisella tavalla.

X-vero-osuuden käyttöönotto edellyttäisi muutoksia valtion talousarvioon, jostakin kun olisi siirrettävä määrärahoja vero-osuuksien uudelleenkohdistamiseen. Mielestäni kaikista budjetin osa-alueista voitaisiin juustohöylätä tasapuolisesti määrärahoja sen verran, että jokaiselle kansalaiselle riittäisi maksamistaan ansiotuloveroista x prosenttia kohdistettavaa. X voisi olla muutaman prosentin luokkaa, ensisalkuun alle prosentinkin osuus voisi kokeilun vuoksi olla riittävä. Käytännön toimeenpanon aikataulu voisi olla sellainen, että käyttöönottoa edeltävän vuoden verotietojen perusteella selvitettäisiin osuuksien rahamäärä, joka juustohöylättäisiin kansalaisten uudelleen kohdistettavaksi seuraavana vuonna. Kansalaisten mieltymykset voitaisiin selvittää veroilmoituksen yhteydessä. Veroilmoituksen liitteenä olevassa kyselyssä kansalainen rastittaisi haluamansa ministeriön hallinnonalan, jonka alla olisi pienempiä osa-alueita: esimerkiksi koulutukseen osuutensa kohdistava kansalainen rastittaisi opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan sekä halutessaan vielä tarkemman käyttökohteen kuten peruskoulutuksen, toisen asteen koulutuksen tai korkeakoulutuksen. Kenenkään ei kuitenkaan olisi pakko rastittaa mitään, jolloin kansalainen voisi delegoida osuutensa kohdentamisen poliitikoille.

Mielestäni olisi äärimmäisen reilua, että ahkerat, töitä tekevät kansalaiset saisivat vaikuttaa heiltä kerättyjen verojen käyttöön nykyistä enemmän. Olisi myös varsin kannustavaa, että ahkeruus palkittaisiin mahdollisuuksilla vaikuttaa. Samalla verojärjestelmässä päästäisiin hyödyntämään markkinamekanismia, jolloin suositut käyttökohteet saisivat enemmän julkista rahoitusta, siinä missä vähemmän tärkeiksi koettujen kohteiden määrärahat supistuisivat. Kansan tahto toteutuisi entistä paremmin kun rivikansalaisten ja poliitikkojen välinen informaation epäsymmetria vähenisi. Iloiset veronmaksajat hymyilisivät entistä leveämmin, siinä missä vihaisten veronmaksajien inho verokarhua kohtaan laantuisi.

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 18.4.2018