Taakse ovat jääneet ajat, jolloin valtiontalous oli kestävällä pohjalla. Ajat, jolloin politiikan kiistakysymykset koskivat lähinnä sitä, minne valtiontalouden ylijäämä eli "jakovara" jaetaan. Sittemmin vuodesta toiseen on jaettu vain leipomatonta kakkua, jota velkarahaksikin kutsutaan. Talouskasvun hiivuttua lähes olemattomalle tasolle ei julkisen talouden kestävyydestä ei ole ollut tietoakaan, ja tälläkin erää vasta useiden vuosien kuluttua jos silloinkaan.
Valtion budjetin jatkuvat alijäämät johtuvat massiivisesta syömävelasta, mikä merkitsee käytännössä valheessa elämistä: pysyvät julkiset menot ovat aivan liian korkeat siihen nähden, minkälaiset kansantaloutemme todelliset edellytykset olisivat.
Taloustieteilijä John Maynard Keynes muistetaan nimeään kantavasta talouspolitiikasta, joka perustuu suhdannevaihtelujen tasapainottamiseen: keynesiläisessä ideaalitilanteessa nousukausina kertyvällä ylijäämällä katetaan laskusuhdanteissa kertyvä alijäämä eli valtionvelka, jolloin tuotanto- ja hyvinvointitappiot on mahdollista minimoida valtiontalouden vakavaraisuudesta tinkimättä. Kansantalouden kokonaiskuvassa tämä siis tarkoittaa sitä, että julkisia menoja velkarahalla kasvattaen luodaan kysyntää, jonka kerrannaisvaikutuksilla pyritään supistunut kokonaistuotanto palauttamaan takaisin kasvu-uralle eli taloutta elvytetään.
Keynesiläinen talouspolitiikka on toki hauska idea sinänsä, mutta todistetusti liian hyvää ollakseen totta: valitettavasti pitkän aikavälin velkaantuminen ympäri maailman on pikemminkin sääntö kuin poikkeus: kun kaukokatseinen aikaperspektiivi loistaa poissaolollaan kansakuntien kollektiivisesta tietoisuudesta, eivät äänestäjien kostoa vaaliuurnilla pelkäävät päättäjät uskalla useinkaan tehdä niitä pitkän aikavälin kokonaisedun kannalta tärkeimpiä ratkaisuja, jotka monien kansalaisten silmissä sattuvat lyhyellä aikavälillä olemaan epämiellyttäviä. EU-vaikuttaja Jean Claude Junckerin muistetaankin todenneen, että ”Me kaikki tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme sitä, kuinka tulisimme sen jälkeen valituksi uudelleen”. Tämä Junckerin kiroukseksikin luonnehdittu ilmiö muistetaan erityisesti saksalaisten sosiaalidemokraattien toimeenpanemista Hartz-uudistuksista, jotka muistuttavat paljolti Petteri Orpon oikeistohallituksen nykyisiä tavoitteita. Vaikka Hartz-uudistusten vaikutukset osoittautuivat pidemmän päälle myönteisiksi, menetti SPD-puolue merkittävästi kannatustaan pitkäksi aikaa. Aika näyttää, millaista aikaperspektiiviä Suomen kansa tulee vaaliuurnilla osoittamaan. Parhaassa tapauksessa maamme hallituksen tavoittelemat uudistukset menevät läpi tuoden suotuisia vaikutuksia reaalitalouteen jo mahdollisimman varhain, jolloin Junckerin kirous kenties jätettäisiin langettamatta.
Pidemmän päälle piilee kuitenkin riski, että jotkut selkärangattomat opportunistit ym. lyhytnäköiset törsäilijät pääsevät vallankahvaan. Siksi velkaantumisen hillitseminen edellyttää nykyistä järeämpiä toimenpiteitä: Talouspolitiikka tarvitsee lisää juridiikkaa! Käytännössä tämä merkitsisi valtion velkakaton säätämistä lailla. Ja jotta jatkuvat fiskaaliset harjakaiset eivät Yhdysvaltain elkein lopputulemaksi muodostuisi, olisi velkakaton nostolta edellytettävä poikkeuslain säätämisjärjestystä, jolloin velkakaton nostaminen edellyttäisi eduskunnan selkeää määräenemmistöä.
Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 2.3.2024
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti