Markkinaorientaatiota halki sektorien

Oli kyse sitten taloudesta tai politiikasta, koettelevat maailman myrskyt pientä Suomen kansaa lähestulkoon vähän väliä. Kohtalon iskujen vastapainoksi onni olisikin tervetullutta itse kullekin. Siihen varmaan myös jokainen kunta- ja aluevaaliehdokas omalla tavallaan pyrkii, hyvä niin.

Länsi- ja etelänaapuriemme alati kukoistaessa tuntuu varsin surulliselta, että Suomi rypee nollakasvun ikeessä jo toista vuosikymmentä. Vaikka maallamme oli aikoinaan malttia vaurastua, maltti tuskin enää riittää. Siksi tarvitaan jotain muuta - ehkä myös jotain uutta!

Kun opinnäytetyön kirjoittamisesta tuli aikoinaan ajankohtaista, koin vahvaa eetosta tarkastella jotakin yhteiskunnallisesti merkittävää eritoten koko kansantaloudemme kannalta. Niinpä päätin perehtyä asiakaslähtöisyyteen.

Käytännössä asiakkaan etu onkin usein niin palveluntarjoajan kuin myös koko yhteiskunnan etu. Tämä kuitenkin edellyttää toimenpiteitä: oli kyse sitten yrityksestä, yhdistyksestä tai julkisyhteisöstä, on kaikkien osapuolten puhallettava yhteen hiileen tämän tärkeän päämäärän saavuttamiseksi vaikkei suoraa asiakasrajapintaa olisikaan. Laajemmassa kuvassa asiakaslähtöisyyden lisäksi tärkeää olisi ottaa huomioon myös sidosryhmät yleensäkin puhumattakaan sisäisten toimintojen saumattomasta yhteistyöstä, mitä markkinaorientaatioksikin voidaan luonnehtia.

Kansantaloutemme tasolla ongelma onkin perinteisesti ollut, ettei markkinointia hallita tarpeeksi kokonaisvaltaisesti, minkä vuoksi innovaatiot eivät lunasta täyttä potentiaaliaan eikä vienti vedä. Vastaava ilmiö lienee ollut havaittavissa myös esimerkiksi julkisissa it-hankinnoissa: viranomainen ei osaa sanoittaa haluamaansa siten, että koodari koodaisi juuri sellaisen ohjelman kuin tarvitaan, vaikka osaamisesta ei puutetta olisi.

Kuntien yhteydessä voidaan puhua myös asukaslähtöisyydestä. Monet bisneksen periaatteet pätevätkin loistavasti myös politiikkaan, kunhan oikein sovelletaan!

Mielestäni sekä vaaleilla valitun luottamushenkilön että viranhaltijan tärkein tehtävä on olla kansan palvelija. Merkittävä ero tosin piilee siinä, että luottamushenkilöstä päästään tarvittaessa eroon, mikäli palvelu ei miellytä. Viranhaltijoihin tämä ei valitettavasti niin vaan päde.

Valitkaamme siis maamme valtuustoihin sellaisia kaukokatseisia päättäjiä, jotka haluavat kehittää asukaslähtöisyyttä kautta linjan, oli kyse sitten yksityishenkilöistä, yhteisöistä tai yrityksistä, joista ainoastaan jälkimmäisissä syntyy kestävää kasvua. Siksi yrityksiäkin olisi kohdeltava mahdollisimman hyvin, jotta elintasomme nousisi ja työttömille saataisiin työtä.

Valheessa elämisestä kohti kestäviä ratkaisuja

Nykyiset julkiset palvelut on mitoitettu aikana, jolloin maamme oli paljon vauraampi kuin nykyään. Siksi suhtaudun myönteisesti sellaisiin rakenteellisiin uudistuksiin, joita jo viimeiset parikymmentä vuotta ollaan peräänkuulutettu.

Tähän joku saattaisi kuitata, että onhan maamme vauraampi kuin vaikkapa vuosituhannen vaihteessa viime vuosisadasta puhumattakaan, mikä pitää toki paikkansa mikäli asiaa tarkastellaan kokonaistuotannon arvolla mitattuna. Pointti onkin siinä, että asiaa voidaan tarkastella myös suhteellisesti: vallitseeko taloudellinen tasapaino vai eletäänkö jatkuvasti velaksi eli valheessa kun julkisia palveluja ei ole sopeutettu kestävälle tasolle. Jälkimmäinen siirtää ongelmia nuorten harteille tulevaisuuteen kun syömävelan maksun aika koittaa.

Pidemmän päälle myös hyvinä aikoina pitäisi kestävyyttä ylläpitää etupainotteisesti, mikä ei ole täysin ennenkuulumatonta: vuosituhannen vaihteessa valtiovarainministeri Sauli Niinistö huolehti julkisen talouden tasapainosta pääministeri Paavo Lipposen keskittyessä kehittämään kansainväisiä suhteita sekä sisämarkkinoita Euroopassa. Näin myös kasvun ajurit otettiin huomioon.

Tänä päivänä asioiden ollessa toisin olisi tervehenkistä keskittyä perusasioihin. Vain selkeimmät ydintehtävänsä vahvasti toteuttava kunta voikin turvata tulevaisuutensa edes pitkällä aikavälillä. Tämä kuitenkin edellyttää pidättäytymistä pikavoittojen tavoittelusta, koska oikotietä onneen ei ole. Sen tiesivät jo muinaiset roomalaiset, jotka eivät rakentaneet kotikaupunkiaan päivässä.

Käytännössä kaiken maailman hallintohimmelien rönsyjä on karsittava. Samalla on keskityttävä työpaikkoja kestävästi synnyttävän yritysmyönteisyyden kaltaisiin kasvun ajureihin sekä kuntien tärkeimpiin tehtäviin. Koulutus voidaan laskea molempiin jälkimmäisiin.

Valtion velkaantumista hillittävä juridisin keinoin

Taakse ovat jääneet ajat, jolloin valtiontalous oli kestävällä pohjalla. Ajat, jolloin politiikan kiistakysymykset koskivat lähinnä sitä, minne valtiontalouden ylijäämä eli "jakovara" jaetaan. Sittemmin vuodesta toiseen on jaettu vain leipomatonta kakkua, jota velkarahaksikin kutsutaan. Talouskasvun hiivuttua lähes olemattomalle tasolle ei julkisen talouden kestävyydestä ei ole ollut tietoakaan, ja tälläkin erää vasta useiden vuosien kuluttua jos silloinkaan.

Valtion budjetin jatkuvat alijäämät johtuvat massiivisesta syömävelasta, mikä merkitsee käytännössä valheessa elämistä: pysyvät julkiset menot ovat aivan liian korkeat siihen nähden, minkälaiset kansantaloutemme todelliset edellytykset olisivat.

Taloustieteilijä John Maynard Keynes muistetaan nimeään kantavasta talouspolitiikasta, joka perustuu suhdannevaihtelujen tasapainottamiseen: keynesiläisessä ideaalitilanteessa nousukausina kertyvällä ylijäämällä katetaan laskusuhdanteissa kertyvä alijäämä eli valtionvelka, jolloin tuotanto- ja hyvinvointitappiot on mahdollista minimoida valtiontalouden vakavaraisuudesta tinkimättä. Kansantalouden kokonaiskuvassa tämä siis tarkoittaa sitä, että julkisia menoja velkarahalla kasvattaen luodaan kysyntää, jonka kerrannaisvaikutuksilla pyritään supistunut kokonaistuotanto palauttamaan takaisin kasvu-uralle eli taloutta elvytetään.

Keynesiläinen talouspolitiikka on toki hauska idea sinänsä, mutta todistetusti liian hyvää ollakseen totta: valitettavasti pitkän aikavälin velkaantuminen ympäri maailman on pikemminkin sääntö kuin poikkeus: kun kaukokatseinen aikaperspektiivi loistaa poissaolollaan kansakuntien kollektiivisesta tietoisuudesta, eivät äänestäjien kostoa vaaliuurnilla pelkäävät päättäjät uskalla useinkaan tehdä niitä pitkän aikavälin kokonaisedun kannalta tärkeimpiä ratkaisuja, jotka monien kansalaisten silmissä sattuvat lyhyellä aikavälillä olemaan epämiellyttäviä. EU-vaikuttaja Jean Claude Junckerin muistetaankin todenneen, että ”Me kaikki tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme sitä, kuinka tulisimme sen jälkeen valituksi uudelleen”. Tämä Junckerin kiroukseksikin luonnehdittu ilmiö muistetaan erityisesti saksalaisten sosiaalidemokraattien toimeenpanemista Hartz-uudistuksista, jotka muistuttavat paljolti Petteri Orpon oikeistohallituksen nykyisiä tavoitteita. Vaikka Hartz-uudistusten vaikutukset osoittautuivat pidemmän päälle myönteisiksi, menetti SPD-puolue merkittävästi kannatustaan pitkäksi aikaa. Aika näyttää, millaista aikaperspektiiviä Suomen kansa tulee vaaliuurnilla osoittamaan. Parhaassa tapauksessa maamme hallituksen tavoittelemat uudistukset menevät läpi tuoden suotuisia vaikutuksia reaalitalouteen jo mahdollisimman varhain, jolloin Junckerin kirous kenties jätettäisiin langettamatta.

Pidemmän päälle piilee kuitenkin riski, että jotkut selkärangattomat opportunistit ym. lyhytnäköiset törsäilijät pääsevät vallankahvaan. Siksi velkaantumisen hillitseminen edellyttää nykyistä järeämpiä toimenpiteitä: Talouspolitiikka tarvitsee lisää juridiikkaa! Käytännössä tämä merkitsisi valtion velkakaton säätämistä lailla. Ja jotta jatkuvat fiskaaliset harjakaiset eivät Yhdysvaltain elkein lopputulemaksi muodostuisi, olisi velkakaton nostolta edellytettävä poikkeuslain säätämisjärjestystä, jolloin velkakaton nostaminen edellyttäisi eduskunnan selkeää määräenemmistöä.

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 2.3.2024